ja tällä kertaa en nyt puhu rakkaasta miehestäni, vaikka sama häneenkin pätee,vaan kotiin- asuinalueeseen!

Vein juuri eskarilaisen.Tuttu reitti, tuttu ärsyttävä käännös koulun parkkipaikkoja kohden, koska läjäpäin koululaisia sinkoilee suojatielle,ja olet itse hiukan hankalassa asemassa kääntyessäsi sinne. No nythän alueelle on tullut hidasteet isomman tien suojateiden kohdalle, ja meiltäpäin tullessa on nopeusnäyttö. Mutta koulun parkkiin päästyämme käppäilimme taas tutuksi tullutta reittiä koulun pihan läpi aina pihan perällä olevaan pikkukouluun saakka, jossa toisessa päässä toimii eskari ja toisessa päässä alaluokkia. Meidänkin muurahaispeppu on niissä luokissa koulunsa aloittanut.

Eskarilainen sujahti taas nopeasti sisään ja pöydän ääreen kavereiden luo.On oikeasti suuri ilo että hän on tuollainen avoin lapsi, rento ja tutustumisenhaluinen muiden suhteen. On helpottavaa huomata, että hänestä on kasvamassa "tavis", siis ei nepsypiirteitä omaava. Taisi jättää isoveljen pitkä ja kivinen taival minuun jälkensä, ennenkuin hänelle diagnoosi revittiin. 

Lähdin sitten juuri kellojen soidessa kävelemään takaisin autolle. Lapset liikehtivät kohti ovia ja koulun ekalle ovelle oli taas muodostunut hienot jonot lapsista. Täällä siis lapset jonotetaan ja päästetään luokka kerrallaan sisään. Ja kun katselin sitä jonotusta, ja aiemmin eskarillepäin mennessä sitä lapsilaumaa siinä edessä, niin tuli mielettömän hyvä fiilis siitä, että juuri tämä koulu on meidän lähikoulu! Täällä on ollut niin aina niin ihana tunnelma, henkilökunta,siis opettajat,rehtori, kaikki lasten kouluelämään osallistuvat ihmiset ovat olleet mahdottoman ihania tyyppejä, niin että todella saanut luottaen heidän taitoihin, uskoa että lapset saavat parhaan mahdollisen opin täällä. Joten kun eskarilainen ensi syksynä aloittaa koulun, voin olla todella onnellinen, koska tiedän mikä häntä odottaa!! En osaa ehkä sanoin kuvailla,mutta se pitkä historia tämän koulun kanssa tekee sen, ja nimenomaan se, ettei meillä ole koskaan ollut mitään ongelmia koulun suhteen. Ei suhteessa opettajiin, eikä onneksi pahemmin koulunkäynninkään suhteen. Satun tietämään vähän sisäpiirinkin kautta, että opettajat ,tai ainakin ne ketkä tunnen henkilökohtaisesti, panostavat paljon lapsiin. Se on aina niin liikuttavaa, vaikka ymmärrän tietenkin se on heidän työ, mutta silti!! Tiedän kuitenkin senkin, että kaiki eivät panosta. Lisäksi opettajantyön arvostusta lisää oma siskoni, joka myös opettaja. Hän on erittäin panostava opettaja ja mielestäni todella haastavassa ympäristössä työskentelevä. Opettajalle ihmisenä haluaisin sanoa etä "chill down", mutta tietenkin se on näin vanhemman näkökulmasta upeaa kun lapset saavat hyvää opetusta moninaisin muodoin höystettynä. 

Meiltä on tässä lähikoulussamme ollut jo 4 lasta. Vanhimmat pojat kävivät erityisluokkaa keskustantuntumassa, vanhin tytär Steinerkoulun. Keskimmäinen tytär kävi vain 2 vuotta koska vaihtoi musiikkiluokalle alueemme yhtenäiskouluun kolmoselta.Seuraava kävi kaikki luokat silloin kun olemme Tampereella asuneet, samoin sitä seuraava. Muurahaispeppukin aloitti lähikoulussa, mutta käy nyt alueemme yhtenäiskoulussa pienluokkaa. Eskarilainen menee lähikouluun. Jotenkin niin ihanaa, että tällainen pysyvä kuvio on kuitenkin kannatellut meitä elämän muuttuvissa tuulissa. Oli helppoa ja huojentavaa palata joulukuussa Tampereelle, samoille huudeille, samaan kouluun. Olen onnellinen siitä. 

Tämä koti palvelee meitä nyt välttävästi. Onhan täällä tila ahdasta, lapset joutuvat jakamaan huoneet, ja juuri nyt tuskailun alla on alakerta,ja siellä eteinen ja kylppäri. Onneksi ratkaisut niihin on kokolailla tehty, ettei tarvitse stressata kuin toteutuksesta. Hiljaa hyvä tulee!! Kunhan nuo saa vielä tehtyä, niin sitten on kokolailla tärkeimmät paketissa. Kai? Eikä kaikkia saa tavallaan koskaan valmiiksi, koska elämä elää ja tarpeet muuttuvat. Elämä on yhtä liikettä koko ajan, eteen ja taakse, loikia jonnekkin ja pakkia takaisin. Muutosta.Minusta elämä ei vaan kertakaikkiaan ole still- tilassa kunnes sitten fyysinen elämä loppuu, senkin jälkeen jatkamme liikettä sielutasolla. 

Ihana hyväntuulisuus on vallannut mielen :) Ihana toiveikkuus!!!! Toivotaan tälle jatkoja. Minun piti kirjoittaa jo viikonloppuna aiheesta ahdistuksen luontaiset hoitomuodot ja mahdollisuudet, mutta nyt en löydäkään enää artikkelia, johon olisin halunnut viitata. Jotain kummallista on minullekin kuitenkin tapahtunut, sillä voin taas mainiosti, ja on kulunut kai jo kohta pari viikkoa siitä, kun viimeksi koin kummallisia oireita. Jiihaa. Keinojani joiden ansioksi lasken tämän ovat ihan perinteinen hieronta, joka avaa lihaksiin ja kehoon kertynyttä jännitystä, ja samalla, perustuen teoriaan lihasmuistista jne, puhdistaa niitä asioita pois, jotka sinne ovat kertyneet. Toisekseen vyöhyketerapia. Tämä hoitomuoto vetää minua puoleensa kovasti viisaudellaan, olenhan tätä itsekin opiskellut kolme tasoa aikoinaan. Vyöhyketerapiassa käsitellään hoitomuodossa tunnettujen pisteiden kautta tiettyjä osia kehossa, stimuloiden tai tasapainottaen, riippuen tarpeesta. Ja miten nämä sitten ovat auttaneet minua. No, minähän olen oppinut keräämään kropalla stressin, ja jännityn jäykäksi kalikaksi helposti kun tulee tiukkoja paikkoja tai vaikka vain pahaa mieltä. Pahalle mielelle olen myös aina ollut herkkä, ja jo lapsesta saakka saanut fyysisiä tuntemuksia kehoon tunnetilojen vaihtelusta. Tyypillisin on ollut pahan mielen taikka pettymyksen "raapaisu" ihan kuin sydämessä. Niin että se joka sanoo ettei sydän voi mennä rikki sydänsurussa, ei tiedä mitään ;) Joten siis kun olen saanut taakaan hierontaa, kropan pitkään jatkuneet kiristykset alkavat hellittää, ja PYSTYN ITSE auttaa kehoani rentoutumaan. Saan aina vain harvemmin itseäni kiinni hartiat korvissa jäykistelemästä, ja kun huomaan,saan nopeasti itseni laskettua alas, ja päästettyä irti pingotuksesta. Tämä on ollut itse itseään hoitava hoitomuoto minulle, ja minä tiesin, että se tulee auttamaan minua! Kyllä ihminen tietää, kunhan vain ihmisellä on ajatuksissa tilaa ajatella rauhassa, ja kuulla.