Nyt on saanut taas kokea sitä, mille tuntuu ylikuormitus. Kun on kroonisesti ja pitkäaikaisesti kuormittunut ja uupunut, niin keho alkaa napsahdella ihan itsekseen, ja reagoida ihan liian herkästi rasittaviin tai pitkäkestoista keskittymistä vaativiin, taikka stressaaviin tilanteisiin. Tekee omat tempun kehossa ja sitten antaa lätäriä myös mielelle, joka hetkestä riippuen reagoi jollain osaamistaan pakotavoista. Antaa vaikka ahdistusta ja mustia mietteitä ajatuksiin, väsyy ja tulee sietämättömän väsyneeksi,jolloin pienikin ärsyke menee överiksi. 

Mieli tuottaa typeriä asioita päähäni, ja joutuu oikein pohtimaan, mitä nämä oikein on? Onnekseni olen siinä tilassa, että ymmärrän. Ymmärrän mikä tuottaa tätä paskaa, sanalla sanoen juuri näin , minulle.Ymmärrän ettei se asia ole ihan juuri niin kuin masentunut mieleni sitä haluaa syöttää minulle, mutta varuillaan saa olla. Olen tottunut kuuntelemaan sisintäni, ja kuuntelen edelleen ja ikuisesti, mutta olen myös oppinut erottelemaan asioita tarkasti, kunhan vain voimia on siihen. Nyt osasin käydä keskustelua ajatusteni kanssa, kun tuli niin "ei-minunlaista" settiä esiin. Murullekin kerroin heti näistä pimahtaneista ajatukista. Tottakai kerron, haluan että hän on kartalla minun pään sisäisistä liikkeistä, koska luotan hänen pystyvän vaikuttamaan minuun positiivisesti, kunhan vain tietää. 

Onneksi tämä suurin notkahdus ei taas kestänyt kuin pari päivää, mutta ehdin sinä aikana kyllä taas huolestua. Olen alkanut tuntea sen selkeämmin, mille tuntuu kun masentunut mieli saa vallan. Se on todellakin jotain muuta kuin "olen tosi surullinen", se on todellakin sellainen olotila, että vaikka haluisi olla iloinen ja tuntea iloa ja onnea kaikesta siitä mitä ympärilläni on ja tapahtuu. niin mieli vaan ei nouse. Se kököttää lamaantuneena ja nurkkaan tuupattuna purukumilällinä, eikä jaksa sormeakaan nostaa antaakseen minkään ilontunteen nousta. Se haluaa vakuuttaa minut siitä, etten osaakaan enää tuntea hyviä juttuja. Tekee minut ilmeettömäksi ja tunteettomaksi. Semmoinen on se masennus, josta psykiatriassa puhutaan epänormaalina tilana. 

Olen oppinut nyt kirjoittamaan äkkiä puhelimen muistiinpano-sovellukseen näitä tuntoja. Menee liikaa aikaa jos yritän koneella kirjoittaa,semminkin kun koneella ei ole vielä vastaavaa sovellusta, ja toki puhelin on aina saatavilla. Olen huomannut sen tosi hyväksi jutuksi kirjoittaa heti, ja muistiinpanoja onkin syntynyt hyvää tahtia. Ei ne aina ole mitään synkkyyden julistusta, vaan asioita jotka nostattaa tunteita ylös. Minun tapauksessani juuri nyt, onkin hiukan vaikeaa erotella, kuinka paljon näistä oloista juontaa juurensa tämänhetkiseen "Eheytymiseen vanhasta elämästä" ,eli paljonko sitä aktuaalista paskaa nousee tiedostamattomaan mieleen, ja siellä pitää sitä omaa käymistilaa ilman että itsellä on siihen juuri mahdollisuuksia vaikuttaa, koska en edes tiedä mikä siellä minua vaivaa. Vai onko masennukseni jo "kroonistunut", onko siitä tullut jo muutakin kuin "olosuhteiden seuraus". Kuinka kauan mieli jaksaa sitä hukun- empäs huku- taistelua pysyen niin joustavana, että paluu normaaliin on edes mahdollista? Olen käynyt sitä viimeiset ...ehkäpä jopa kaikki ne 8 vuotta,minkä edellinen suhde kesti. Välillä pinnan alla ja taas räpiköiden ylös. Suhteen kautta tuli monta moninaista hukuttamisyritystä, ja joinain hetkinä ei enää olisi huvittanut edes nousta. Kääntää vain kasvot kohti veden pintaa,ja nähdä itsensä vajoavan. Se olisi ollut niin helppoa ja niin lempeää. Mutta ei. Taistelija minussa herää viimeistään silloi, huutaa lujaa EI HELVETISSÄ, herättää hukkuvan minän ja karjuu sen korvaan että EthänSinäSaatanaVoiAntaaSenIhmisenVoittaaJaLaittaaSinuaMasennuksenVedenAlle.ET VOI! 

Erinäisiä tahoja,joiden kautta koettanut saada apua. Nyt viimein paperilla tekstiä tilasta,ja ohjeena hakea psykoterapiaa, koska sitä itse toivoin. Nyt vain keräilen voimia alkaa kirjoittamaan sitä kaikkea hakemukseksi, niin että siellä jossain joku tajuaa ja uskoo,että en vaan jaksa.Aina en jaksa. Onneksi toisinaan jaksan. Juuri nyt on vähän 50/50. Mutta jaksan kirjoittaa,ja jaksan nyt suunnitella että kipaisemme Ikeassa Ipanan kanssa ennen kerhoa. Kaikki liike tekee minulle hyvää. Liike liikuttaa ensisijaisesti kehoa, ja kehon liikkeen seurauksena minun jähmettymään taipuvainen mielenikin liikkuu,ja siellä alkaa virrata paremmin. Minun pitäisi liikkua enemmän, mutta siinä kohtaa joudun kätellä Saamattomuutta taikka Aloittamisenvaikeutta, tai Omantoiminnanohjauksenvaikeutta. Ne esteet kun pääsen ohittamaan, olen voiton puolella.

Nyt otan virneen nassulle, sillä mulla on tänään aihetta iloon. Rakas mieheni antaa niitä aiheita iloon, ja tänään taas,juuri nyt, myhäilen tyytyväisenä ajatuksilleni. Kukaan ei lupaa huomisesta mitään, eikä edes seuraavasta hetkestä, mutta juuri nyt on hyvä olla! 

Loppuun Instakuva. Kipera Tattoo Tampereella teki tämän lisäyksen, kukkia ja oksia. Kahdeksan kukkaa, yksi jokaiselle lapselleni. Jatkoja menen ottamaan 24. päivä, mutta eri paikkaan. Ideoita pulppuaa, ja nyt kun minulla on mukava ja osaava tekijä, niin toteutan ne kaikki ajatukset joista olen haaveillut. Käsi on vähän shokissa kun juuri hakattu kuva :) Mutta ihana! 

9547541589298639777.jpg